Biegga

Sinä päivänä tuuli navakasti. Elettiin sydäntalven hetkeä. Sitä aikaa kun on hyvästelty kaamos, mutta kevääseen on vielä matkaa. Tuntuu kuin aika olisi jotenkin hidastunut, luontokin oli vaiti, mitä nyt tuuli tuiversi nurkissa. Olin taas kerran Lapissa, Pallaksen maisemissa, Tunturi-Lapissa. Paljon olen kiertänyt eri puolilla pohjoisen maata mutta täällä tunsin jotenkin toisin. Pakkasta oli parisenkymmentä astetta, laitoin kuitenkin sukset jalkaan ja lähdin lenkille. Muita ei juuri näkynyt. Se ei minua haitannut kuten ei viiman terästämä pakkanenkaan. Viihdyn omillani ja jos keli onkin vähän kovempi niin siitä saa jotenkin lisää potkua. Jotkut sanovat, että tuntee elävänsä voimakkaammin kun vähän koetellaan.

Laskin Hommakankaan reunalta alas jängälle ja lykin menemään tasaisesti niin kuin aina. Tuulen puuska irrotti puista lunta ja heitti sen piikkimatoksi kasvoilleni. Murahdin itsekseni ja ajattelin ”Antaa tulla vaan jos siltä tuntuu”. Pääsin jängältä metsän suojaan tuulen jäädessä honkien latvoihin kiertämään, mikäs tässä mennessä.

Kettu ja jänis olivat olleet taas yhdessä matkassa mutta erityisesti mieltäni lämmitti riekon jäljet hangella. ”Vai olette muka kadonneet tyystin, tervetuloa takaisin vaan”! Latu kulki aikalailla tasamaata tievojen välissä. Pysähdyin kun kuulin korpin kellon ”klong”, en ehtinyt näkemään tuota ainoaa elävää olentoa lisäkseni, joka uhmasi laillani tuulta ja pakkasta. Aikani hiihdettyäni käänsin Ahvenjärven päästä takaisin kämpille päin ja nousin Hommajärven sivusta pienen rinteen ylös. Nyt tuuli taas navakasti ja tuulen irrottamaa oksaa, naavaa ja muuta sälää lensi hangen pinnalla. Pysähdyin ja katseeni vaelsi harvahkon puuston välistä järven takana nousevalle Lumikerolle. Mietin tätä navakkaa tuulta – ”Bieggaa”, kuten saamelaiset sitä kutsuvat. Se ei minua vaivannut, päin vastoin, tunsin viimein olevani mieleni maisemassa.